On pyrittävä takaisin kylämäiseen yhteistyöhön, yhteisöllisyyteen,
jossa ihmiset auttavat toisiaan. Se kuulostaa paradoksilta, mutta
kun auttaa muita, auttaa eniten itseään.
On toimittava rohkeasti, kun tilaisuus auttamiseen tulee kohdalle.
Siispä lainataan naapurille kattilaa ja luistimia.
Laitetaan turhat tavarat kiertoon – edes lähipiirissä.
Kohdataan kaikki samalta tasolta. Kukaan ei kuulu jalustalle
eikä ojanpohjalle. Mikä väärinymmärrys on käynyt ja milloin,
kun kuvitellaan, että ihmisen tulisi pärjätä yksin.
Eihän elämä soolona edes maistu miltään.
Individualismin ihannointi ja yksityistämisen kierre.. On mennyt liian pitkälle.
On palattava ihmisiksi. Tervehdittävä naapureita. Yksin ihminen ei kauan kestä.
Eikä niin ole tarkoituskaan, sillä hän kestää mitä menetyksiä tahansa,
jos yhteisö, on kuin perhe.
”Voinut olen kohtalaisesti
niin kuin tämän ikäinen muija voi.”
– Mamma
Siskon kanssa kallioilla
kirje menneisyydestä ja kahvit
pohditaan miksi ei vaan puhunut
puhunut ja puhunut
juoruillut edes naisten kesken
olisi ollut keveämpi
loppuelämä.
Jos tänään sataisikin
huominen hengittää
ystävän rohkaisu
osuen itkettää.
Tematiikka toistaa
aistit auki elä
ole rehellinen itsellesi.